Oltiin Ohridissa yks vuorokausi ja se oli sen verran kiva paikka, että olis voinut hyvin olla toisenkin. Ohridin kaupunki on yks Euroopan vanhimpia kaupunkeja, jonka jotkut rakennukset on peräisin jostain 300-luvulta, ja Ohrid-järvi yks Euroopan vanhimpia ja syvimpiä järviä. Ilma oli ihanan aurinkoinen, sininen järvi kimalteli ja näin muutaman palmupuunkin. Palmut on vetäneet mua puoleensa ihan pikkutytöstä saakka, ja matkan ensimmäisen palmun näkeminen viestii aina siitä, että nyt ollaan lomalla!
Vanha kaupunki oli tosissaan vanha (yllätys) ja jotenkin tosi symppis. Vaikka paikka on Makedonian number one matkailukohde ja vanhassa kaupungissa oli paljon turistikohteita, niin silti edes vanha kaupunki ei vaikuttanut totaaliselta turistirysältä, vaan paikallista meininkiä oli myös nähtävissä. Keskusta oli melko kompakti, eli kaikki pääturistikohteet, eli pari vanhaa kirkkoa, amfiteatterin ja linnakkeen ehti rennosti käydä kattelemassa yhden päivän aikana.
Oli lauantai niin lähdettiin ihan ravintolaillalliselle. Saatiin semmoset jännät pitaleivät, mitkä oli täytetty sienillä ja muilla kasviksilla, juustolla, tsatsikilla ja ranskanperunoilla.
Sitten ajateltiin tutustua hieman paikalliseen iltaelämään mutta se oli aika kuollutta. Juotiin siitä huolimatta kaikki rahamme.
Seuraavana aamuna lähdettiin takas Skopjeen. Matka tyssäs heti alkuunsa, kun liikenneympyrään valettiin uutta asvalttia keskellä päivää niin, ettei kukaan päässyt liikkumaan. Puolen tunnin odottamisen jälkeen, kun bussikuskimme oli tajunnut, ettei työmiesten hoputtaminen auta mitään ja että asvaltin kuivumisessa menisi varmaan vielä muutama tovi, se teki taidokkaan u-käännöksen ja päästiin jatkamaan matkaa. Maisemat oli matkalla upeet ja niitä oli hyvä mehustella etupenkin aitiopaikoilta.
Skopjessa meillä oli aikaa muutama tunti, ennen kuin bussi Montenegroon lähti. Koska oltiin juotu ne kaikki rahamme edellispäivänä eikä huvittanut nostaa enää paikallista pätäkkää, ei tehty mitään sen kummempaa kuin parkkeerattiin itsemme bussiaseman läheisen ostarin kellarikerroksen penkeille, koska ostarin supermarketista pystyi kortilla ostamaan hyviä rasvasia snäkkejä ja vessa oli ilmanen (tämä on hyvä vinkki kaikille Skopjen matkaajille, koska ei löydetty dösäriltä vessaa ollenkaan).
Kun päästiin röökinhajuiseen bussiimme, selvis, että dösä kulkeekin Albanian sijasta Kosovon kautta ja mietittiin, että onkohan se ongelma, koska Serbiaan on vissiin vähän hankala päästä, jos on passissa Kosovon leima. Pyydettiin rajalla, että voisko jättää leimaamatta, eikä se ollut mikään ongelma. Yleisestiottaen jengi on kyllä tosi letkeetä täällä Balkanilla. Päästiin ihan ottamaan kosketusta Kosovoon vessakäynnin ajan. Vessa oli melkoisen kuppanen, ja sen viesessä ollut tilataideteos suhteellisen erikoinen:
Oli jo pimeä, joten ei muuten oikein nähty, miltä Kosovossa näyttää, joten oli hyvä aika alkaa nukkumaan. Herättiin Kosovo-Montenegro -rajan tuntumassa ja oltiin yllättyneitä, kun oltiinkin yhtäkkiä jossain ihan ylhäällä lumisilla vuorilla. Vuorossa olikin ehkä tähänastisen elämäni upein rajanylityspaikka. Kosovon puolen rajan jälkeen no man’s land oli yllättävän pitkä ja tie kiemurteli ihan jossain siellä vuoren huipulla ja lunta oli tien reunoilla varmaan yli metri. Sitten saavuttiin Montenegron puoleiselle rajalle, joka koostui muutamasta hirsimökistä. Annettiin passit rajamiekkoselle (se on täällä Balkanilla ollut kivaa että bussista ei oo paljoa tarvinnut nousta, kun passit on yleensä noukittu bussista, kätevää). Nyt kuitenkin meidät kutsuttiin bussista ulos ja ajateltiin, että ne alkais valittaa siitä, kun meillä ei ollut maahantuloleimoja. Mä olin dösästä ulkona vähän Lauran jälkeen kun kesti laittaa kengät jalkaan, ja säikähdin, kun näin, että rajamiekkonen talutti lauraa eteenpäin suhteellisen kovakouraisen näköisesti. Noo, se onneksi haluskin vain esitellä meille rajalaitoksen pihaan eksyneen tuuheakarvaisen ketun. Se oli kyllä söpö.
Sitten puikkelehdittiin aika kauan sitä jännää, kapeaa ja lumista vuoristotietä ylös-alas. Lopulta saavuttiin Budvaan vähän ennen neljää, tunnin-pari aikataulusta etuajassa. Budvan bussiasema oli tietty vielä kiinni, mutta joku työntekijäjamppa sieltä kuitenkin löydettiin. Se sano, että se meidän bussi olis kyllä mennyt ihan sinne Kotoriinkin, vaikka Skopjessa oli muuta väitetty, ja että seuraava lähtis puol kahdeksalta. Se vähän jyrsi, mutta ei voinut mitään. Hengattiin reilu tunti siinä pihalla, ei ollut lämmin, ja päästiin sitten bussiaseman auettua viideltä ottamaan lepiä aseman penkeille vielä 2,5 tunniksi.
Sitten saavuttiin koomaisina ihanan keväiseen Kotoriin välimeren rannalle. Tänään oltiin melko epäenergisiä ja nyt kello onkin jo yheksän illalla, eli aivan oiva aika alkaa nukkumaan! Kotorista lisää siis myöhemmin!