Toiminnantäyteinen suomenloma on jo ohi, enkä ole vielä saanut edes kerrottua mitään viimeisistä päivistä matkalla Wienistä Suomeen. Eli tässä tulee viimein “Kotimatka päivät 7 & 8”, vähän taas jälkikäteen.

Yövyttyämme vielä toisen yön Saarenmaalla Soelan Telkimisalalla, suunnattiin roadtripin viimeiseksi kokonaiseksi päiväksi ja yöksi viereiselle saarelle, Hiiumaalle (Hiidenmaa). Hiiumaa on pieni, joten meillä oli aikaa pysähtyä siellä parin nähtävyydenkin luona ennen leiripaikan etsimistä.

Kuten jo aiemmin kerroin, olin vähän harmissani Latviassa, kun ei keritty koukata kuuluisan ristimäen kautta, mutta onneksi myös Hiiumaalta löytyi ristimäki! Tosin on vähän hämärän peitossa, että minkä takia paikan nimessä on “mäki”, kun ei siellä käytännössä ainakaan mitään huomattavaa mäkeä ollut, mutta ristejä metsän keskellä kyllä senkin edestä. Ilmeisesti paikalle on alettu pystyttää luonnon materiaaleista kyhättyjä ristejä alueella asuneiden ruotsalaisten muistoksi, jotka karkotettiin Ukrainaan 1700-luvun lopulla. On kuitenkin olemassa myös toisenlainen tarina, jonka mukaan kaksi hääseuruetta törmäsi tällä paikalla ja koska kumpikaan seurue ei suostunut väistämään, alkoi verinen taistelu. Taistelun seurauksena toisesta seurueesta kuoli sulhanen ja toisesta morsian, ja tottakai jäljelle jääneet tulevat aviopuolisot päättivät avioitua keskenään. Tästä lähtien on uskottu, että ristin pystyttäminen kyseiselle paikalle tuo parisuhdeonnea. Ihan onnellinen on parisuhde tälläkin hetkellä, mutta ei kai pienestä boostauksesta ikinä ole haittaa, joten tietysti me kaikki myös askarreltiin omat ristimme  satojen tai tuhansien muiden ristien joukkoon. Paikalla olevassa infotaulussa tosiaan kehotetaan, että risti tulisi askarrella paikan päältä löytyneistä luonnonmateriaaleista, kuten pudonneista oksista tai kivistä. Vaikkei Hiiumaan ristimäki varmasti olekaan yhtä näyttävä kuin se Latviasta löytyvä, oli se mun mielestä ihan mielenkiintoinen ja jokseenkin karmiva nähtävyys.

Päivän toinen nähtävyys oli yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti toiminnassa olleista majakoista, Kõpu tuletorn. Kiivettiin sen kapeita portaita pitkin huipulle asti, josta näki kivasti merelle ja yli Hiiumaan metsien.

Roadripin viimeiseksi yöksi leiriydyttiin paikkaan, jolla oli niinkin upea nimi kuin Palli. Pallin telkimisala oli aika suosittu mesta, mutta mahduttiin siitä huolimatta pystyttämään telttamme Pallin mäntymetsään. Leirintäpaikan edustalla oli hieno vaaleahiekkainen ranta ja aurinkokin paistoi, joten muut halusivat trangialounaan jälkeen viettää aikaa rannalla. Minäkin yritin, mutta vedessä lilluvat pienet meduusat ja merilevä eivät liioin houkutelleet ja tuuli oli hyytävä, joten jonkun ajan päästä päätin jättää muut esittämään rantalomaa keskenään ja menin nukkumaan riippumattoon makuupussiin kääriytyneenä.

Myöhemmin tein poikien kanssa pienen tutkimusretken lähistön metsään, josta pitäisi löytyä joitain vanhoja bunkkereita. Ei kuitenkaan onnistuttu löytämään niitä, tai ilmeisesti alue, jolla ne sijaitsee, oli muutettu aidatuksi yksityisalueeksi, eikä tohdittu tunkeutua sisään. Illalla kokkailtiin vielä reissun last supper eli nuudelia ja vihanneksia ja mentiin aikaisin nukkumaan.

Edellisyö Soelan Telkimisalalla oli osaltani ollut aikamoinen liskojen yö, ja mielessäni olivat pyörineet niin lihanhimoiset karhut ja hullut hirvet kuin pelottavat puukkojunkkaritkin ja tietenkin myös tsunami, Itämeren rannalla kun oltiin… Edellispäiväisillä beachpartyilla ja vähän ehkä myös sijainnillamme keskellä metsää saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Kun tänä yönä Pallin Telkimisalalla yöllisen vessa(eli puska)reissun seurauksena meidän telttaan tunkeutui ainakin omien standardieni mukaan ihan jäätävän kokoinen hämähäkki, olivat myös tämän yön unet hieman huonolaatuiset, ja aamulla olinkin oikeastaan jo valmis taas jättämään telttailuelämän joksikin aikaa ja matkustamaan kotiin Suomeen.

Kotimatkan vihonviimeisenä päivänä ajeltiin tietysti Tallinnaan. Ennen satamaan suuntaamista ei Tallinnassa muuta tehty, kuin käytiin nopeasti Superalkossa, koska oltiin todettu se Latviassakin niin upeaksi nähtävyydeksi.

Tallinnasta Helsinkiin matkattiin Eckerölinen kyydissä, joka osoittautui halvimmaksi vaihtoehdoksi. Neljä henkeä ja auto maksoi noin 40 euroa per pää. Hinta tosin oli vähän tyyris, koska pari päivää aiemmin lippujen hinnat olivat olleet halvemmat, mutta mun ja Serin vaiheilusta johtuen (jäädäkö vai eikö jäädä Tallinnaan) saatiin liput varattua vasta viimetipassa.

Itsehän en yleensä viihdy vesillä, enkä siis ole mikään innokas risteilijä, mutta pakko myöntää, että laivan upean ohjelmatarjonnan vuoksi aloin melkeen miettiä, että pitäiskö lähteä uudestaankin. Kun oltiin käyty koluamassa tax free (tietenkin ostamatta mitään, koska ei siellä oikeasti edes ole halpaa) ja värjötelty kannella sateessa niin kauan, että Tallinna katosi johonkin horisonttiin, etsittiin itsellemme mukava istumapaikka laivan keulassa sijaitsevan baarin pyöreältä ikkunalta, josta oli aitiopaikka meren tyrskyjen seuraamiseen. Nähtiin siinä istuessamme loistava perheen pienimmille suunnattu taikurishow, josta oltiin tietenkin aivan innoissamme, sekä parkettien partaveitsipareja (ja myös kehnompia tanssijoita) jonkun “Unelmavävyt”-bändin säestämänä. Karaoke ja bingo jäivät nyt toiseen kertaan.

Roadtripin päätteeksi totesin taas, että maitse (ja vesitse) matkustaminen voittaa useimmiten lentämisen ihan satanolla. Lentokoneesta uuteen paikkaan (tai ihan vaan vanhalle kunnon Helsinki-Vantaalle) pölähtäessä kestää vähintäänkin päivän tai pari tottua siihen, että onkin yhtäkkiä jossain toisaalla. Nyt se, että kesäinen Stadi tuli laivan kannelta katsottuna koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi, ja se, että kohta kotimatka päättyisi äidin talon eteen, tuntui ihan luonnolliselta.