3.2.18
Sierra Nevada de Santa Marta on maailman korkein rannikkovuoristo. Sen korkeimmat huiput ovat Pico Cristóbal Colón ja Pico Simón Bolívar (molemmat n. 5700 m). Me ei lähdetty nyt koko vuoriston korkeimpia huippuja valloittamaan (eikä niille taida olla pääsyäkään tällä hetkellä), mutta tehtiin kolmen päivän trekki Mincan alueen korkeimmalle nyppylälle, Cuchillo de San Lorenzolle (3100m). Sen huipulla sijaitsee sotilastukikohta Cerro Kennedy, ja tästä syystä huipulle asti kulkee “autotie” (tosin en ymmärrä, mikä auto sellaista tietä pystyy ajaa). Tie huipulle kulkee sademetsän läpi, mutta koska reitti on tien ansiosta helppo löytää, voi tämän trekin tehdä ilman opastakin. Yllättävän paljon jännitystä ja seikkailuntuntua retkeltä silti irtosi, eikä se ruumiillisestikaan ollut ihan helpoimmasta päästä.

Torstaina lähdettiin Mincasta kohti Palo Alto -majataloa. Matkaa oli n. 14 kilometriä ylämäkeen ja sen kulkemiseen meni meiltä 5-6 tuntia. Tehtiin matkan varrella myös parin tunnin pysähdys La Victoria -kahvitehtaalla, jossa kolumbialaista luomukahvia tuotettiin pelkän vesivoiman avulla. (Tehtaasta lisää asiaa tässä)

Alkumatkasta kuljettiin samanlaisessa luonnossa kuin edellispäivänä matkallamme Los Pinosiin. Paljon jättimäisiä bambupuskia ja muuta trooppista kasvillisuutta. Jossain vaiheessa ennen Palo Altoa ympäristö muuttui kunnon sademetsäksi. Metsästä kuului kaikenlaisia erikoisia ääniä ja niistä kaikista oudoin oli karjunnan ja matalan tuulenhuminan sekoitukselta kuulostava kova ulvonta puiden latvoissa. Meteli vähän säikäytti meidät, mutta onneksi juuri silloin törmättiin puistonvartijaan (tms) joka kertoi äänen olevan peräisin apinoista. Kun kysyin, ovatko apinat pieniä, hombre vastasi ja näytti käsillään “ei, vaan tosi isoja”. Myöhemmin mulle selvisi, että kyseiset apinat olivat mölyapinoita! Eipä ihme, että meteli oli aika kova, koska mölyapina on kaikkein kovaäänisin maalla elävä nisäkäs.

Sitten saavuttiin, apinoiden mölyn saattelemana, Palo Alton porteille. Oltiin varattu majoitus Booking.comin kautta, joten oletettiin sen olevan ihan tavallinen guesthouse, ja toivottiin, ettei paikalla olisi ihan liikaa porukkaa, jotta saataisiin nauttia luonnon rauhasta. Melko pian kävi ilmi, ettei se ainakaan olisi ongelma. Huhuiltuamme hetken suljetun portin edessä naapurin nuori nainen tuli päästämään meidät porteista vehreään puutarhaan ja sisälle typötyhjään puuhuvilaan. Ilmeisesti naapurit pitivät talosta huolen silloin, kun omistaja ei ollut paikalla. Nyt se ei ollut, eikä ollut varmaan kukaan muukaan ollut vähään aikaan, sillä paikka oli hieman ränsistynyt ja hämähäkinseittiä oli siellätäällä ja meidän huoneessa niin eläviä kuin kuolleitakin toukkia, hämähäkkejä ja torakoita. Maisema terassilta oli ehkä upein maisema, jonka olen koskaan nähnyt, varsinkin auringonlaskun aikaan. Vaaleanpunainen taivas, viidakko, vuoret ja parin kilometrin päässä siintävä merenranta. Näytti siltä, kuin meri sekoittuisi taivaaseen ja aurinko hukkui sinne jonnekin väliin.

Pimeän tultua alkoi vähän kuumottaa. Oltiin kuitenkin ihan yksin talossa keskellä kolumbialaista viidakkoa (ja ilman puhelinsignaalia). Ympärillä rapisi kaikenlaista ja hämähäkit alkoi ilmestyä piiloistaan. Isoin mitä nähtiin, oli ehkä noin nyrkin kokoinen. Mua pelotti lähinnä, että jos noi oli ensimmäiset esiin kömpineet hämppikset, niin mitä olisi vielä luvassa. Yhdessä vaiheessa näin meidän talon edessä jonkun istuvan ja vähän liikkuvan hahmon, joka olisi voinut olla koira, mutta yhtä hyvin jaguaari, joita kyseisessä vuoristossa myös asustaa. Lietsoin siis kunnon paniikin päälle ja lukkiuduttiin hetkeksi meidän huoneeseen. Seri ei kuitenkaan oikein uskonut mua ja käski pistää rillit päähän ja mennä kattomaan uudelleen. Sehän olikin joku vähän kellertävä palmunlehti mikä siellä tuulessa heilui. Hehee, kaupunkilaisnörtti se lähti vähän viidakkoon.

Seuraava aktiviteetti oli se, että Seri jahtasi luudan kanssa kaikki hämähäkit ja torakat ulos meidän huoneesta. Yö meni myös vähän vainoharhaisissa tunnelmissa, koska meidän huoneen seinässä oli käärmeen ja hämähäkin mentäviä reikiä ja ovien altakin olisi voinut luikerrella vaikka mitä. Mikä tällaisessa tilanteessa toisi mulle turvaa, olisi hyttysverkko, mutta koska sellaista ei ollut, kiedoin pääni huiviin ja pysyttelin visusti peiton alla.

Aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa kohti Cuchillo de San Lorenzoa. Oli vähän epäselvää, että kuinka pitkä matka oli edessä. Reitistä ei etukäteen löytynyt paljoa infoa netistä ja naapurin tyttö sanoi, että sinne kävelee puolitoista tuntia, mutta kartasta katsomalla matka näytti 4-5 tunnin rupeamalta. Matkalla kasvillisuus ympärillä muuttui viidakon viherkasveista havupuiksi ja lopulta korkeiksi palmuiksi. Jossain vaiheessa sumu yllätti meidät.

Kävely alkoi jo todella tuntua jaloissa, koska Mincassa trekkailut mukaan lukien tämä oli jo kolmas trekkipäivä. Yllättäen Seri, joka yleensä kävelee tuplavauhtia muhun verrattuna, alkoi hyytyä loppumatkasta ja mä jouduin sitä vähän tsemppailemaan. Viisi tuntia siihen meni, että päästiin huipulle asti.

Nähtiin vähän ennen huippua Santa Martasta kotoisin oleva pariskunta, jotka olivat viikonloppumoporetkellä. Mä kehuin kuskin ajotaitoja, koska olin just hetkeä aiemmin ihmetellyt, että miten kukaan pystyy ajamaan näiden kivemurikoiden päältä. Sanoin, että tie näyttää aika vaikealta, johon se vastasi, että joo, liian vaikealta. Kuski kuitenkin taituroi perille asti, eli hengailtiin ylhäällä yhdessä ihaillen lumisia vuorenhuippuja, jotka aina välillä pilkistivät pilvien takaa. Saatiin myös seuraa tukikohdan sotilailta, jotka olivat 18-vuotiaita vitsikkäitä poikia. Ne kuuntelivat espanjankielistä Eminem-coveria ja ottivat meidän kanssa valokuvia.

Sitten lähdettiinkin aika vikkelään takas alas, jotta ehdittäisiin viidakkomökillemme ennen pimeää.

Palo Altolla meitä odotti taas upea auringonlasku ja nähtiin myös kolibri meidän puutarhassa. Ilta meni rauhallisemmissa tunnelmissa, eli vähemmän hämähäkkejä ja kuviteltuja jaguaareja. Taidettiin mennä nukkumaan jo kahdeksan aikoihin.

Aamulla nähtiin makuuhuoneen ikkunasta kaksi tukaania läheisessä puussa. Se kruunasi kyllä koko trekin. Käveltiin kipein varpain ja jumisin reisin nelisen tuntia takas Mincaan, napattiin isommat reput selkään ja lähdettiin kohti Palominoa ja rantaa.